Vuoden 2016 alussa oltiin työkavereiden kanssa lounaalla alakerran Amicassa. Vakiolounaspaikka ja todennäköisesti vakiopöytäkin. Siinä syödessäni ja keskustellessani katselin muita lounaalle tulijoita. Eräs nainen pysäytti katseeni. Ei mitään salaperäistä “katseet kohtasivat” -hetkeä vaan tutut kasvot. Ja asia jäi vaivaamaan. Nimi ei noussut päähäni vaikka asiayhteys, harrastus kaukaa menneisyydestä, oli vahva ja selkeä. Tuon kerran jälkeen aina lounaalle mennessäni katselin josko hän oli siellä.
Taas eräällä lounaalla jokin aika tuon “ensikohtaamisen” jälkeen näin hänet. Lounastiskillä. Minun edessä. Muistan hyvin pienen epäröinnin ennen kuin avasin suuni. Ja jotakuinkin tähän malliin se eteni.
Minä: Moi
Hän: Moi. Tunnetaanko me jostain?
Minä: Ollaan varmaan tanssittu joskus samaan aikaan.
Hän: Joo. Olitko Tommi?
Minä: Jep. Valitettavasti sun nimeä en muista.
Hän: Liisa. Vieläkö tanssit?
Minä: En tanssi, armeija katkaisi harrastuksen.
Liisa: Minä tanssin. Ootko aatellut että aloittaisit tanssimisen?
Minä: On tuo joskus mielessä käynyt.
Keskustelu ei oikeasti ollut noin töksähtelevää. Pituutta sillä oli pari minuuttia ja mutta tiivistin tärkeimmät tähän. Siinä vaiheessa kun pääsin omaan vakiopöytääni istumaan muistin Liisan sukunimenkin, vaikka niitä ei vaihdettu. Tämä tapahtui joskus helmi-maaliskuun tietämillä ja Liisan kanssa en tuon jälkeen jutellut vaikka hänet Amicassa näin.
Kelataan toukokuulle (hassu analoginen termi digitaaliajassa). Olin ulkona jotain värkkäämässä kun Sussu tuli kertomaan että oli saanut kutsun Iikan syntymäpäiväjuhlille. Kysyin että oliko avec ja ihmettelin miksei minulle ollut tullut. Ja syy selvisi. Facebook. Minä en siellä juurikaan ole ollut sitten 2014 loppuvuoden jälkeen. Puhelin käteen ja Facebook auki. Siellähän se kutsu oli. Mutta siellä oli jotain muutakin. Viesti tuntemattomalta naiselta.
“Moi. Ihan pöljää mutta Liisa käski laittaa sulle viestiä”. Noin se alkoi. Päivätty maaliskuun loppuun. Luin viestin loppuun. Tämä Marianne-niminen nainen kysyi josko tahtoisin kokeilla tanssimista hänen kanssaan. Ihan pöljäähän se on ottaa yhteyttä ventovieraaseen mieheen Facebookin välityksellä. Mut ehkä pöljempää on vastata myöntävästi vieraalle naiselle sen ihmeemmin asiaa miettimättä.
Jäin odottamaan vastausta. Malttamattomana. Peläten. Entä jos hän on löytänyt parin. Tanssiharrastukseni uudelleenherättely loppuisi ennen kuin se pääsisi edes alkuun. Tai jotain vielä pahempaa, hän etsisi vielä partneria ja olisi valmis kokeilemaan tanssia minun kanssa. Samana iltana tuli vastaus. Partneri oli hakusessa vielä. Nyt ei voinut enää perääntyä. En voinut todeta itselleni että tulipa yritettyä ja tehdä muita hommia.
Muutaman viestin ja yksien Euroviisujen jälkeen tuli aika kokeilla tanssia. Aika oli sovittu ja minä odotin sitä kuin lapsi joulua. Tuskin muistan milloin viimeksi olen samalla lailla jännittänyt yhtään mitään.
Keskiviikkoiltana kahdeksan aikaan minun Mitsubishi pysähtyi urheiluhallin pihalle. Kävelin hermostuneena sisälle ja suuntasin tanssisalille. Salin ovelta moikkasi nuori nainen, Marianne. Moikkasin takaisin ja menin vaihtamaan treenivaatteet päälle ja siirryin saliin. Koska tanssikenkiä minulla ei ollut tanssin sukkasillaan.
Tunnin tanssiminen selvensi paljon asioita. Minun tasapainoni oli 90-luvulla. Samalla vuosikymmenellä kuin tanssioppinikin. Mutta alun epävarmoista ja horjuvista askelista yli päästyäni synapsit aivoissa alkoivat syttyä oikeissa paikoissa. Jotain tuli takaisin. Ei tasapaino tai tekniikka vaan halu tehdä tätä lisää. Ehkä Marianne osasi heittää sopivan haastavat aloituskuviot täkyiksi?
Ennen tunnin alkua olin hieman hermostunut myös pituuserosta ja parikemiasta. Minä en ole mitenkään lyhyt (190) ja aikanaan tämä oli armeijan lisäksi osasyynä harrastuksen loppumiseen. Ennen armeijaa ollut parini lopetti ja armeijan jälkeen ei vain löytynyt riittävän pitkää naista tanssitettavaksi. Tätä ei yhtään auttanut Mariannen “oletpa sinä pitkä” -kommentti ennen ensimmäistäkään askelta. Mutta huoleni oli turha. Parikemiakaan ei tökkinyt. Marianne oli pirtsakka ja puhelias eikä minun tarvinnut yrittää olla ylisosiaalinen.
Nyt tanssiharjoituksia on takana neljä joista yhdet on tanssittu oikein kengillä. Harjoituksissa olen hieman ylitiedostavassa tilassa oman kehoni suhteen (jalat, asento, tasapaino) mutta jopa minä itsekriittisenä olen havainnut valtavan loikan omassa tekemisessäni. Edelleen Marianne puhuu minulle vieraita kieliä (DRS, Fallaway, Impetus) mutta jalat liikkuvat oikeaan suuntaan. Ehkäpä synapsiratani tanssiliikkeisiin eivät olleetkaan niin pahasti rappeutuneet kuin kuvittelin. Ja kunhan ne vahvistuvat tarpeeksi niin joka tanssin alussa ei tarvitsisi käydä läpi että mitä kuvioita viimeksi tehtiin.
Olen usein ajatellut että jotenkin ajaudun tämäntyyppisiin tilanteisiin. Teen tai sanon jotain ja jonkin ajan päästä uusi mahdollisuus avautuu. Ammatillisesti ja töissä tätä on tapahtunut useinkin. Alan kuitenkin vakuuttua siitä, että tämä on enemmän tai vähemmän tietoista tekemistä. Mikromahdollisuuksiin tarttumista. Innolla odotan seuraavaa tilaisuutta. Ja seuraavaa tanssitreeniä.